Maailma on paikka. Täällä ei ole sijaa ystävyydelle, kuin satukirjoissa. Ylläpidetäänkö ihmiskontakteja vain siksi että niitä kuuluu olla?

Ihmiset eivät suostu varaamaan aikaansa minulle. Jos ehdotan tapaamista keskiviikoksi, saan vastauksen"katsellaan" ja kun myöhemmin asiaa tiedustelen, niin saan vastauksen"on jo sovittua menoa silloin, katsellaan joku toinen päivä". Se tarkoittaa päivää X, kun henkilöllä ei yksinkertaisesti ole muutakaan tekemistä, mutta jotain pitäisi silti tehdä ja jonkun kanssa.

Minä olen suunnitelma-C. Mikäli \"ystävieni\"sunnitelmat sekä A-että -B menevät syystä tai toisesta mönkään, niin puhelimeni soi. Näin on ollut aina. Vanhempani hankkivat minulle matkapuhelimen joskus milleniumin tienoilla. Eivät kestäneet enää katsella, kun poika päivystää puhelimen ääressä uudenvuoden, vapun ja juhannuksen turhaan sitä puhelua odottaen. Matkapuhelintaan se voi päivystää yksin huoneessaankin. Tai nykyisin baarissa. Elän ihmisten sosiaalisista jämistä. Joskus yritin tunkea itseäni mukaan väkisin. Luovutin, kun alkoi tuntua jo liian säälittävältä. Istuin sitten yksin siinä viereisessä puistossa ja pidin keskenäni omia bileitäni ja kehittelin mielikuvitusystäviä. Ihan normaalia lapselle siis. Minä olin tällöin 18-vuotias. Lapsuuden autistisuus, nuoruuteni syrjäytyminen ja aikuisiän erakoituminen ovat tehneet tehtävänsä.